Oppilaitosturvallisuus – monialainen yhteistyöfoorumi

Oppilaitosturvallisuus puhuttaa meitä etenkin silloin kun jotain lööppitasoista tapahtuu. Muut ajathan tuo sanahirvitys elelee pääasiassa rauhaiseloa omassa nurkassaan. Mitä nyt ajoittain joku ”asiantuntija” käy heittämässä sille jotain välipalaa, ettei hirvityksen verensokerit laske liikaa ja nurkasta ala kuulua matalaäänistä murinaa.

Opetushallitus jaottelee turvallisuutta käsittelevällä sivustollaan oppilaitosturvallisuuden neljään osa-alueeseen. Näitä ovat fyysinen-, psyykkinen-, sosiaalinen- ja pedagoginen turvallisuus. Turun yliopiston Oppilaitosten turvallisuuskulttuurin kehittämisverkoston (OPTUKEn) julkaisuista löytyy aihealueen tutkimuksia. Näistä Edusafe –projektin loppuraportissa tutkimuskohteina olleiden oppilaitosten edustajat kuvailivat turvallisuuskulttuuriaan sirpaleiseksi ja henkilösidonnaiseksi. Tällaisen todettiin haastavan henkilöstön jaksamista. Aiheen pitää siis puhuttaa meitä useammin, jotta päästään henkilöitymisestä ja normatiivisesta turvallisuuskäsityksestä.

Miten oppilaitosturvallisuutta sitten voisi saada yhteiseksi asiaksi? Ojasta allikkoon jouduttaisiin ainakin terminologialähtöisyydellä, eli sitten mentäisiin tietenkin sosiaaliseen turvallisuuteen ja sitä kautta kehitettäisiin myös pedagogista turvallisuutta. Karmeaa ja brassailevaa turvajargonia…!

Täytynee siis hakea maanläheisyyttä jostain aivan muualta. Opiskelijoilta asiaa kysyttäessä tuntuu mielenkiinto lopahtavan jo kysymyksen muotoiluun. Käsitteet uuvuttavat ja sana ”turvallisuus” nostaa verkkokalvoille lähimetsän puista heijastuvia sinisiä vilkkuvaloja ja virkapukuisia, totisina eteneviä ammattilaisia. Ilman ”turvallisuus” -sanaa oppilaitosturvallisuutta on näissä kyselyissä kuitenkin haastavaa lähestyä. Sen ymmärtää jo paljon helpommin, ettei aihe ole välttämättä se päällimmäisin juttu välituntiaan viettävän opiskelijan mielessä.

No, entäpä sitten, jos lähdetään miettimään oppilaitosturvallisuuden kehittämistä toiminnallisuuden kautta ja ruvetaan vain tekemään asioita ilman otsikointia ja ”asiantuntijan” egoa kohottavaa patsasteluterminologiaa? Miten tällaisen tulokulman saisi kaupaksi?

Opiskelijoilta kun asiaa kysyy heidän tarpeidensa näkökulmasta, niin sitten saa jo alle puolessa tunnissa erilaisia opiskelijoille lisäarvoa tuottavia näkökulmia heidän omasta maailmastaan. Kaikki eivät tietenkään mene suoraan turvallisuusotsikon alle, mutta mehän jo ymmärrämme sosiaalisen turvallisuuden merkityksen ja kehitämmekin luottamusta, läsnäoloa ja vahvaa puheyhteyttä tulevia tarpeita varten. Kun pohdimme oppilaitosturvallisuutta hieman syvällisemmin, niin silloin oivallamme, että kyse on tunteesta, jonka keskiössä on yhteisöllisyys. Tähän kun vielä istutetaan lähtökohdaksi asiakaslähtöisyys ja työelämätaidot verkostoissa toimimisen osalta, niin yhtäkkiä meillä alkaa olla jo monta yhteisöllistä turvallisuutta kehittävää tekijää samassa kulhossa.

Realismin nimissä todettakoon, että oppilaitosturvallisuuden laajuus pudottaa aina takaisin maan pinnalle. Erilaiset suunnitelmat toimivat hyvinä lähtökohtina, mutta kokonaisuudesta ne ovat vain pieni osa. Suurin tilaus on yhteiselle tekemiselle. Työtä riittää jokaiselle kiinnostuneelle. Apua tähän tekemiseen on tarjolla myös talon sisältä ja apuun voidaan sisällyttää mukaan vaikka turvallisuusalan opiskelija tai kokonainen ryhmä. Turvallisuus on yhteinen keskustelun aihe ehkä eniten juuri silloin, kun me emme koe sille tarvetta. Tuolloinhan sitä voimme yhdessä harkiten ”varastoomme” tuottaa.

Siispä, sitten vaan tekemään!